Kevät 2015, valokuvaus 2

Valokuvauskurssin tuotosta

 

Printtikuva

 

 

Vastavalokuva

 

Valkoista valkoisella

 

Henkilökuvasarja

 

Syksyn värit

 

Maalauksellinen

 

Kaikki valokuat © Saara Nieminen

Merkkivaatteet jakavat ihmisiä?

Nykynuorilla näkee usein päällään ties millaisia vaatteita, mutta suurimmassa osassa niistä on suuri logo. Esimerkiksi Hollister, Abercrombie & Fitch, Guess, Tommy Hilfiger, Lyle & Scott, ynnä muut suositut vaatemerkit, joita myydään erilaisissa kaupoissa ympäri maailmaa.

Vielä muutamia vuosi sitten osasta näistä vaatemerkeistä ei oltu koskaan Suomessa kuultukaan, mutta nykynuorien on lähes pakko omistaa jonkunlainen ’massatuote’ – tai siltä se on ainakin ruvennut vaikuttamaan pikkuhiljaa. Kuitenkin, kun ruvetaan vertaamaan näitä merkkivaatteita ja vaatteita, joissa tätä hienoa logoa ei ole, ovat lähes samanlaisia. Niiden alkuperämaa saattaa olla sama, eikä niiden kustannukset juurikaan eroa toisistaan. Kuitenkin yksi pieni asia määrää niiden hinnassa olevan eron, logo. Kun tavallinen kaupasta ostettu t-paita saattaa maksaa 5 euroa, niin lähes identtinen t-paita, mutta jossa onkin logo, maksaakin 50 euroa. 

On siis käynyt mielessä, että miksi nuoret – ja hieman vanhemmatkin – ostavat kyseisiä vaatteita, kun saisivat yhtä hyviä tuotteita reilusti halvemmalla? Onko merkkivaatteet vain niin ’cool-juttu’ että ne on pakko omistaa tai ei voi kuulua porukkaan? Nykynuorilla tuntuu olevan kamalan suuri paine sen kanssa, että mitä jos onkin erilainen? Voiko silti kuulua porukkaan, vaikkei omistaisikaan hienoa Guessin rannekelloa tai Ted Bakerin laukkua. 

Joskus nuoret hylkäävät toisen sen vuoksi, ettei hänellä ole varaa laittaa montaa sataa euroa vaatteisiin kuukausittain. Tavalliset vaatteet ovat liian arkisia ja halpoja, jotta varakkaamman perheen lapsi voisi käyttää niitä. Olen itse törmännyt henkilöihin, jotka haluavat kaikkea kallista ”koska kavereillakin on.” Tällöin nuoret vain olettavat, että he saavat vanhemmiltaan rahaa joka kerta, kun he haluavat 50 euroa maksavan t-paidan tai 150 euroa maksavan hupparin. He harvoin jäävät ajattelemaan, että aivan yhtä hyvin he voisivat ostaa 15 euroa maksavan hupparin, joka olisi muuten samanlainen, mutta siitä vain puuttuisi Hollisterin tai muun vastaavan merkkituotteen logon.

Mielestäni nuorten pitäisi ajatella vanhempiaankin siinä tilanteessa, kun he rupeavat pyytämään rahaa kalliisiin vaatteisiin ja koruihin, vaikka he todellisuudessa pärjäisivätkin halvemmillakin vaatteilla. Sillä ei halpa tarkoita joka tilanteessa huonoa. Ja vaikka usein kuulee nuorten näsäviisastelevan vanhemmilleen, että rahahan kasvaa puussa, koska raha on tehty paperista ja niin edelleen, niin mikäli he haluavat kalliita merkkivaatteita, niin hankkisivat rahansa niihin itse. Se saattaisi saada heidätkin arvostamaan rahaa, eivätkä he käyttäisi sitä ylettömästi.

Mopoautot ovat vain tientukkeena.

Monesti on kuullut kiroiltavan sitä, kuinka mopoautot tukkivat liikenteen körötellessään 45km/h kuudenkympin alueella. Usein ajatellaan, että on turvallisempaa ajaa hiljempaa, mutta eikö se loppujen lopuksi riskeeraa liikennettä entistä enemmän? Sillä aina löytyy niitä kuskeja, jotka eivät jaksa millään körötellä alhaista vauhtia mopoauton perässä kaistalla, jossa ei saisi ohittaa, mutta silti nopeuden oikeasti kuuluisi olla paljon enemmän, mitä mopoauto kulkee. Aina löytyy niitä kuskeja, jotka liikennesäännöistä huolimatta ohittavat nämä hidastelevat mopoautot ja saattavat toiminnallaan aiheuttaa vaaratilanteita.

Vaikka nopeusrajoitus on sinänsä ymmärrettävä ja halutaan suojella nuoria pitämällä vauhti alhaisena, niin monet ovat kokeneet niin alhaisen vauhdin vain haittana – tiet ruuhkautuvat ja vaaratilanteita saattaa syntyä sellaisten henkilöiden toimesta, jotka eivät jaksa ajaa hiljaa ’muovikoppien’ perässä. Olen myös monesti törmännyt tilanteisiin, joissa viritettyjä mopoautoja, sekä muita samankaltaisia kulkuvälineitä, ei sakoteta vaikka ne kulkisivat yli 50km/h. Tämä johtunee siitä, että poliisit joutuisivat sakottamaan lähes kaikki mopoautoilijat, mopoilijat ja skoottereilla ajajat, kun viritettyjä kulkuvälineitä tulee vastaan lähes jatkuvasti.

Olen myös kuullut, että heidän mielestään olisi paljon kätevämpää, mikäli nopeusrajoitus olisi esimerkiksi kymmenen kilometriä tunnissa enemmän, kuin nykyisessä lainsäädännössä sanotaan. Silloin vauhti pysyisi kohtuullisena, eikä takana ajajalla välttämättä menisi hermot alhaiseen vauhtiin niin nopeasti, vaan hän saattaisi jaksaa ajaa kyseistä vauhtia mopoauton takana niin kauan, kunnes mopoauto tai hän poistuisi kaistalta tai ohituskaista alkaisi.

Olen itse henkilökohtaisesti törmännyt näihin tilanteisiin muun muassa kotimatkallani. Jyväskyläntie on välillä ongelmallinen mopoautojen vuoksi. Mopoautot saattavat tulla rampista Jyväskylän tielle ja välillä he jäävät ajamaan keskellä tietä, jolloin ohittaminen on lähes mahdotonta, sillä kyseisellä tiellä ei saa ohittaa. Vaikka matka ei aina olekaan kovin pitkä, jonka mopoauton perässä saattaa joutua ajamaan, niin silti viidenkymmenen kilometrin tuntinopeus tuntuu puuduttavalta keskellä moottoriliikennetietä, kun vauhtia saattaa joutua tiputtamaan puoleen alkuperäisestä vauhdista.

Naama kiinni älypuhelimessa.

Nykyään nuoria näkee puhelin kädessä lähes joka paikassa – koulun käytävillä, busseissa ja oikeastaan aivan kaikkialla. Joskus on myös kuullut kommentoivat, että nämä älypuhelimet olisivat kasvaneet nykynuorien käsiin kiinni. Minne ikinä he menevätkään, niin puhelin lähes poikkeuksetta heidän mukanaan.

Ennen puhelimien ajateltiin olevan vain soittamista varten, ja ennen puhelimia kirjoitettiin kirjeitä. Nykyään puhelin tuntuu hallitsevan kaikkea. Minne ikinä menetkään, pystyt päivittämään olinpaikkasi muun muassa Twitteriin tai Facebookiin. Enää ei tarvitse kävellä monia kilometrejä, selvittääkseen missä toinen oli ja oliko hän ylipäätään kotonaan. Nyt hänelle saattaa vain soittaa tai lähettää Whatsappissa viestin, jolloin toisen olinpaikka selviää nopeasti.

Kuitenkin älypuhelimista on muodostunut jonkinlainen ongelma oppitunneilla, kun nuorilla tuntuu välillä olevan vaikeuksia pysyä erossa tästä laitteesta. Ja vaikka jotkut ovat sitä mieltä, että älypuhelimet ja muut laitteet huonontavat oppilaiden ja nuorien kouluarvosanoja sekä huonontavat heidän terveyttään, niin olen osittain eri mieltä.

Vaikka älypuhelimien esillä pitäminen tuntien aikana onkin opiskelua häiritsevää ja ei varmasti millään tasolla edistä nuoren opiskelua, niin vapaa-ajalla erilaisten nettisivujen selailu puhelimella on helppoa, kun puhelimet ovat kehittyneet. Tämä mahdollistaa myös vieraskielisille nettisivuille pääsemisen muulloinkin, kuin pelkästään tietokoneella ollessa. Se on myös seikka, joka edistää huomattavasti nykynuorien kielitaitoa.

Älypuhelimet ovat myös muokkaamassa kulttuuriamme ja kansainvälisyyttämme – pystymme älypuhelimien avulla pitämään paljon yksinkertaisemmin ja halvemmalla yhteyttä esimerkiksi ulkomailla asuviin ystäviin, sukulaisiin ja tuttaviin. Enää ei tarvitse kirjautua joka kerta sähköpostiin, jotta saattaisi saada ystävänsä kiinni tai soittaa kalliita puheluita ympäri maailmaa. Tietystihän on muistettava se, että älypuhelimet eivät saisi pyörittää kenenkään elämää täysin, kuten välillä tuntuu tapahtuvan. Vaikka älypuhelimet ovat loistava väline tiedon hankintaan ja yhteydenpitoon erilaisten sosiaalistenmedioiden kautta, niin silti niistä pitäisi osata luopua edes hetkeksi – joskus on hyvä vain laittaa puhelin äänettömälle ja nauttia hiljaisuudesta.  

Vastamielipide

Kommentoin Aamulehdessä (21.8) julkaistua kirjoitusta Lukioille ehkä uusi kurinpitokeino.

Tekstissä kerrottiin, miten olisi hyvä antaa lukioillekin mahdollisuus kolmen päivän opiskeluoikeuden eväämiseen opiskelijalta, mikäli opiskelijan käytös on uhkaavaa tai opiskelu tunneilla ei onnistu, vaan jatkuvaa häirintää. Moni haastatelluista opettajista oli sitä mieltä, että kyseinen rangaistus ei ole välttämätön, sillä sellaisia tilanteita, jossa sitä tarvitsisi, tulee harvoin vastaan. Kuitenkin muun muassa Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen rehtori Joni Liukonen oli sitä mieltä, että opiskeluoikeuden evääminen voi olla hyvä, sillä tulevaisuudessa saattaa tulla tilanteita, joissa kyseinen rangaistus olisi hyödyllinen.

Mielestäni kyseinen kurituskeino saattaa olla tietyissä tilanteissa hyödyllinen, mutta harva oppilas todennäköisesti kokisi sitä ’rangaistuksena’ vaan lähinnä vain muutaman päivän lomana, jolloin kurinpitokeino ei välttämättä täytä tehtäväänsä. Mikäli siis oppilas, joka käyttäytyy jatkuvasti uhkaavasti, häiriköi tunneilla ja aiheuttaa vaaratilanteita koulun muille oppilaille sekä henkilökunnalle on siis tuskin kovinkaan kiinnostunut koulunkäynnistä. Ainakin tällaisen käsityksen saattaisi saada oppilaasta, joka todella jouduttaisiin laittamaan tälle ’pakkolomalle.’ Tällöin rangaistus olisi turha, sillä oppilaalla olisi kaikki mahdollisuudet jatkaa häiritsevää käytöstään, eikä hän olisi tällöin oppinut yhtään mitään rangaistuksesta. Se olisi ollut hänelle vain ylimääräinen loma, eikä hän välttämättä tällöin koe asiaa rangaistuksena. Toisella asteella on kuitenkin keskimäärin oppilaita, joita opiskelu kiinnostaa, joten heille tuskin tulee tarvetta ruveta ehdoin tahdoin hankkimaan itselleen tällaista rangaistusta.